Maijan vuoriultrailua Kataloniassa – Ultra Trail de la Serra de Montsant

Urheilijan elämä on välillä yhtä vuoristorataa -polku- ja vuorijuoksijalla se on sitä kirjaimellisesti.

Kuva: Jordi Santacana

Itse olen saanut kesän aikana nauttia niin endorfiinihuipuista vuoren huipulla kuin apeasta mielialasta montun pohjalla. Syvin kuilu näytti häämöttävän Tromssa Skyracen jälkeen, kun vain muutama viikko sen jälkeen kisatussa Nuuksio Classicissa pitkään kipuillut takareisi-pakaravamma meinasi sanoa yhteistyönsä lopullisesti irti. Oli pakko perua suunnitelmissa ollut Skotlannissa kisattava Skyrace ja yrittää vielä selvittää Vaarojen maraton BUFF Trail Tour -kokonaiskilpailun takia.

Levolla, lihashuollolla ja korvaavalla harjoittelulla takareisi kuitenkin alkoi asettua ja minulle tyypilliset villit suunnitelmat alkoivat taas pyöriä päässä:

JOS saisin jostain kisasta puuttuvat viisi UTMB-pistettä,

NIIN pääsisin elokuussa 2018 polkujuoksijoiden mekkaan Chamonix’hin juoksemaan 101 kilometrin mittaisen CCC-kisan

JA sen jälkeen voisin vaikka vaihtaa lajia, kun ei nuo jalat näytä kestävän useita pitkiä polkujuoksukisoja kesässä.

Ja kun vielä Kataloniassa asuva ystäväni Kai Langel ehdotti minulle syysloman alussa hänen kotikonnuillaan kisattavaa juuri sopivaa kisaa, oli päätös kauden viimeisestä kisasta tehty. Enää oli edessä Janin suostuttelu mukaan, mutta se oli tämän episodin helpoin tehtävä. 😉

Ultra Trail de la Montsant on 106 kilometriä pitkä vuoriultrakisa ja kokonaisnousua kertyy yli 4 000 metriä.

Kisareissumme oli ajankäytöllisesti yhtä tehokas kuin osallistumispäätökseen käytetty kokonaisaika. Lensimme perjantaiaamupaivällä Bercelonaan, josta vuokra-autolla hurautimme Kain ja Katrin vuoristoasunnolle Alforjaan. Kai oli jo noutanut numerolaput ja siinä pastaa syödessämme saimme Janin kanssa parhaan mahdollisen kisabriiffauksen -tunteehan Kai nuo kotipolut kuin omat taskunsa ja on voittanut kyseisen vuoristoultran kaksi kertaa. Jani saisi huoltaa peräti viidellä järjestäjien huoltopisteellä. Kirjasimme huolto-ohjeet Janille paperille sekä itselleni muistutuksia numerolapussani olevaan reittiprofiiliin. Sain mennä levollisin mielin nukkumaan, vaikka päivä oli ollut melko hektinen.

106 kilometrin matkalle osallistui neljä suomalaista: Tanja Bastamow, minä, Kai Langel ja Tuomas Koponen

Kisa-aamun tunnelmia

Kisan startti oli lauantaiaamuna klo 8.30, tai siis olisi pitänyt olla. Lähtöhetken koittaessa paikallinen Idols-tähti suki lähtöviivan tuntumassa olevalla lavalla vielä hiuksiaan ojennukseen ja alkoi sitten laulaa Leonard Cohenin Hallelujah -kappaletta. Ja kauniisti kyllä lauloikin, väristykset selkäpiissä eivät todellakaan johtuneet ainoastaan viileästä aamusta. Hyvä musiikki on osa onnistunutta kisatunnelmaa.

Kuva: Jordi Santacana

Noudatin uskollisesti omaa suunnitelmaani lähteä todella rauhallisesti matkaan joukon puolivälin paikkeilta. Ensimmäiset kilometrit olivat kapeaa polkua ylöspäin. Olin tyytyväinen, etten pystynyt ottamaan juoksuaskeleita edessäni olevan kävelijälauman takia. Vielä olisi kuitenkin yli sata kilometriä jäljellä ja mahdollisuus parantaa sijoitusta.

Jani oli kuuden kilometrin kohdalla kannustamassa. Lämpötila oli noussut jo 20:een asteeseen ja aurinko paistoi. Sain ilokseni kuulla, että Kai on kärjessä. Edessä oli vielä muutama kilometri tosi jyrkkää nousua ja sitten hieman tasaisemman pätkän jälkeen erittäin jyrkkä, n. 500metrin tiputtautuminen alas.

Tuo ensimmäinen alamäki oli hyvin samantyyppinen kuin mitä Italian MM-kisoissa jyrkimmät ja teknisimmät alamäet olivat. Pitkän kauden rasitus tuntui kuitenkin jaloissa ja lihakset tuntuivat huolestuttavasti tyhjenevän mahdollisimman rennosta alamäkijuoksusta huolimatta. Myös takareisi ja pakara kipuilivat ilkeästi. Juoksinkin muutaman kilometrin mittaisen tasaisemman osuuden noin 18 kilometrin kohdalla olevalle huoltopisteelle niin hiljaa kuin vain osasin. Hieman mieli maassa pyörittelin päätä Janille juomapulloja täyttäessäni ja energiaa tankatessani. Edessä olisi noin puolimaratonin mittainen vauhdikas kanjonipätkä, joka Kain ohjeistuksen mukaan kannattaisi juosta suht reippaasti.

Muutaman kilometrin päästä oli lähde, jossa vielä otin energiaa, join ja täytin pulloni uudelleen, koska seuraava huoltomahdollisuus olisi vasta n. 20 kilometrin päästä.

Olin alunperin varautunut siihen, että käytän kisaan tarvittaessa aikaa vaikkapa koko maksimiajan, eli 24 tuntia sauvakävellen ja maisemia ihaillen -kunhan vain saan ne tarvittavat 5 UTMB-pistettä. Kanjonin varjoisilla poluilla oli viileää ja juoksu alkoi rullata hyvin. Niinpä mietin, että miksipä sitä tarkoituksella matkantekoa hidastaisi. Juoksin yhden miehen kiinni, juoksin toisenkin. Kolmas lähti perääni hieman raskaasti hengittäen. Barcelonasta kotoisin oleva mies puhui sujuvaa englantia ja juttelimme iloisesti koko matkan seuraavalle huoltopisteelle. Mies tosin totesi minulle: ”I think you run too fast.” En ruvennut kuitenkaan hidastelemaan ja saavuin hyvävoimaisena noin neljänkympin huoltoon, missä Jani odotteli täytettyjen juomapullojen kanssa. Tein nopean huollon ja matkaseuralaiseni jäi pitämään seuraa järjestäjille.

Jani siirtyi nopeasti autolla seuraavalle checkpointille, josta alkoi noin kymmenen kilometrin mittainen ja jyrkkyydeltään yli kuuden prosentin nousu. Olin saavuttanut edellisellä huoltopisteellä pari miestä ja Jani liittyi nyt joukkoomme neljänneksi suorittamaan sauvarinneosuutta. Kehoitin Jania pysymään minun takanani, jotta kellään ei olisi sanomista yllättävästä kuokkavieraasta. Oli mukava edetä, kun oli taas juttuseuraa.

Jani kääntyi seuraavalla checkpointilla takaisin ja kanssamme kulkeneet miehet hellittivät vauhtiaan. Kun aloin kiivetä nousun viimeisiä, tosi jyrkkiä kilometrejä yksinäni auringonpaahteessa, tuli taas mieleeni samanlainen osuus Italiassa, jossa oli otettu naisesta mittaa. Nyt kuitenkin matkaa oli jäljellä vielä yli 50 kilometriä ja heti nousun jälkeen olisi edessä kuutisen kilometriä yli 10 prosenttista laskua alaspäin, joten oli parempi edetä maltilla ja säästää sekä jalkoja että energiavaroja.

Kuva: Jordi Santacana

Matka taittuu taidolla ja tankkauksella

Alamäkijuoksussa ajatus ei saa karata hetkeksikään: On pidettävä keskivartalo koko ajan kuosissa, ettei iskutus sattuisi selkään ja sitä kautta pahentaisi takaliston tilannetta, katseen on oltava jo seuraavassa ja sitä seuraavassa kivessä, jotta ei komproisi. Lisäksi aika etenee 20 minuutin sykleissä:

Muista juoda, muista ottaa energiaa, muista juoda, muista ottaa energiaa…

Jani odotteli jo mäen alla baarin sisällä sijaitsevalla huoltopisteellä. Alussa tehdyn lisälenkin takia huoltopisteiden kilometrimäärä kartassa ei ihan täsmännyt ja onnekseni sain kuulla, että matka oli edennyt jo 61 kilometriä. Jani välitti ilokseni myös tiedon, että ystäväni Sanna on pystynyt pitämään hurjaa viiden minuutin kilometrivauhtia sadan kilometrin maantiekisassa ja tulisi rikkomaan 40-vuotiaiden naisten Suomen ennätyksen! Vessassa käynnin ja energiatankkauksen jälkeen kurvasin baarin sisältä asiakkaiden taputuksien siivittämänä kadulle ja jatkoin matkaani, yksin.

Suunton avulla oikeille reiteille

Tässä vaiheessa oikeasti tuntui siltä, että kaipaisin seuraa. Kylän kapeita ja täysin elottomia katuja juostessani oli suuntavaistoni ihan hukassa ja aloin jo epäillä, että lähdinköhän vahingossa takaisin paluusuuntaan. Onneksi Kai oli kehottanut minua lataamaan kisareitin Suunto-kellooni ja pystyin siitä tarkistamaan reitin. Ja onneksi olin viimetingassa torstaina soittanut kempeleläiselle Suunto-gurulle, Heikki Vartiovaaralle, joka osasi neuvoa minua reitin lataamisessa.

Kylästä taas poluille päästyäni lohdutin itseäni sillä, että eihän tässä ole enää kuin reilun maratonin verran matkaa jäljellä. Matka eteni taas 20 minuutin sykleissä: Muista juoda, muista syödä, muista juoda…

Vasta tällä pätkällä ennen noin 80 kilometrin huoltopistettä aloin ensimmäistä kertaa laskeskella mahdollista loppuaikaani. En meinannut uskoa itsekään, kun huollossa totesin Janille eteneväni reilun 13 tunnin loppuaikaan tähtäävää vauhtia.

Yöjuoksu alkoi

Lähdin huollosta virkeänä pimeään iltaan ja yöhön varustautuneena. Alkupätkä oli hyväkuntoista tieosuutta ja pääsin etenemään hyvin, ennen kuin laitoin otsalamppuuni himmeän säästövalon päälle. Edessä oli koko kisan kaikista korkein nousu, noin kymmenen kilometriä ja 700 nousumetriä. Tosi korkealla ylhäällä pilkahteli silloin tällöin otsalampun valo ja tiesin, että tuonne minäkin menisin.

Kuva: Jordi Santacana

Nousu jyrkkeni ja muuttui teknisemmäksi. Löin jalkani pahasti kiveen ja oli pakko laittaa täysi valaistusteho päälle. Olin tyytyväinen  Sense Ultra  kenkävalintaani -minulla oli ainoastaan tuo yksi rakko vaivaisenluun päällä, joka nyt siis aukesi kivenhakkauman seurauksena. Se vähän harmitti, etten edellisessä huollossa hoksannut jättää sauvoja pois kiipeämistä haittaamasta.

Otsalampun pyöreässä valokiilassa rinne jyrkkeni ja kiipeäminen kävi teknisemmäksi. Olen aina suuresti nauttinut pimeässä etenemisestä ja yöllisten äänien kuuntelemisesta. Kaskaiden (oletettavasti ne olivat kaskaita) äännellessä tajusin, että aina ennen minulla on ollut turvanani kolme raavasta seikkailijaurosta. Olen nimittäin ennen harrastanut seikkailu-urheilua nelihenkisissä sekajoukkueissa. Vanhat hyvät ajat mielessäni saavuin checkpointille, missä järjestäjä kysyi ennen viimeistä, köysiavusteista pätkää: ”Is everything ok?” Vastasin: ”Yes, yes!” ja aloin könytä kalliorinnettä ylös.

Kai olikin jo etukäteen kertonut huikeista paikoista, joissa välillä pitäisi edetä kylki edellä mahtuakseen etenemään kapeissa kalliosolissa. Pilkkopimeässä adrenaliinitasoni nousi ja helpommalla pätkällä etenin niin joutuisasti, että eksyin reitiltä. Taas sain kiittää mielessäni Heikkiä, kun löysin tieni takaisin oikealle reitille.

Vuoren päällä oli juostavaa polkua ja matka eteni juoksuvauhtia. Tuuli oli yltynyt, mutta veri kiersi, energia upposi, rasva paloi, eikä minun tarvinnut pukea lisähihoja ylleni. Lyhyempi, 76 kilometrin reitti oli jossain vaiheessa yhtynyt pitempään reittiin. Ohitin muutaman lyhyemmän matkan taivaltajan ja otsalampun valossa näin kaiken olevan heillä hyvin.

Alkoi viimeiselle huoltopisteelle johtava serpentiinialamäki. Näin valonpilkahduksia alempana rinteessä ja juoksin vähän riskilläkin alas, koska oli vaan niin hyvä fiilis. Alhaalla pimeässä kuulin Janin kysyvän : ”Onko se Maija?” Jani oli vuoren rinteen alla haltioissaan seurannut valokiilojen etenemistä serpentiinipoluilla. Tein nopean huollon ja lähdin viimeiselle etapille.

Viimeinen kymppi olisi profiilin mukaan helppo. Alkupätkä olikin mukavaa, jopa kangasmaista polkua. Matkanteko alkoi kuitenkin jo ymmärrettävästi tuntua jäsenissä ja tunnelma oli jotenkin latistunut huikean vuoristopätkän jälkeen. Onnistuin vielä eksymäänkin jossakin viinitarhalla, mutta Suunto pelasti jälleen. En uskaltanut pitää navigointia koko ajan päällä, jotta minulla ei menisi akun loppumisen takia sittenkin se 24 tuntia reitillä…

Loppu hyvin kaikki hyvin

Viimeiset pari kilometriä oli samaa reittiä kuin alussa. Eteneminen kivikkoista alamäkeä tuntui hitaalta, mutta maalissa kello näytti kuin näyttikin alle 14 tunnin aikaa. Oli huojentavaa ja helpottavaa päästä Janin onnittelusyleilyyn. CCC -täältä tullaan!

Myöhemmin sain kuulla, että Kai oli joutunut lopettamaan kisan kesken 77 kilometrin kohdalla pahojen kramppien vuoksi. Kain kohtalo on osoitus siitä, kuinka rankkaa vuorijuoksu on ja kuinka helposti omalla kohdallanikin lopputulos voisi olla vähemmän onnellinen.

Sunnuntaiaamupäivällä palasimme kisakylään palkintojenjakoon. Oli mahtavaa huomata, kuinka kaikkien sarjojen kaikki palkittavat olivat paikalla, vaikka osa palkittavista oli ollut maalissa reilusti yli vuorokauden aikaisemmin.

Kisan tulokset löytyvät täältä: https://results.chronotrack.com/event/results/event/event-34565.

Oli kiva nähdä palkintojenjaossa kaikki suomalaisosallistujat ennen paluumatkaa. Tehokas ajankäytön maksimointi osaltamme vielä jatkui. Palautimme auton lentokentälle ja hurautimme junalla Barcelonan keskustaan majoitukseen. Kävimme iltakävelyllä nappaamassa muutaman foton Sacrada Familiasta ennen nukkumaanmenoa. Maanantaiaamuna ennen kotiinlähtöä ulkoilimme vielä Montjuicille, missä järjestettiin 1992 kesäolympialaiset.

Näkymä Palau Nacional d’Art de Catalunyalta (Park de Montjuïc)

Nyt voin rauhassa palautua urakasta koulujen syysloman ansiosta. Lenkille ei ole mitään kiirettä lähiviikkoina. Hiihtämisen aloitan heti, kun se on Oulun seudulla mahdollista. Hiihtolenkeillä mieli lepää ja kroppa kiittää. 🙂

Hyvää syyslomaa! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *