Tervatar-Maijan komea taival polkujuoksun MM-kisoissa

Kirjoittaja: Maija Oravamäki, Salomon-Suunto Racing Team

Tämän vuoden MM-polkujuoksukisat järjestettiin Badia Pratagliassa, Italiassa. Kisat olivat historian seitsemännet ja osallistujia oli 38 maasta, joista 128 oli naista ja 170 miestä. Joka toinen kerta kisataan pitkällä, noin 80 kilometrin matkalla ja joka toinen niin sanotulla 50 kilometrin keskimatkalla. Tänä vuonna oli siis vuorossa keskimatka ja kokonaisnousua matkan varrella kertyi miltei 3000 metriä.

Avajaisissa oli mukana kaikki osallistujamaat, mukaan lukien taustalla näkyvä raudan luja Ranskan maajoukkue. Kuva: Irina Nousiainen

Suomesta kisaan osallistui neljä naista ja kahdeksan miestä. Yksi kisaajista, Tomi Halme, toimi taas kerran ansioituneesti joukkueenjohtajana. Halme on ollut mukana eri ultramatkojen arvokisoissa jo 12 kertaa ja hänen paras sijoituksensa on 14. vuodelta 2013. Juoksijoiden lisäksi joukkueeseen kuului kaksi huoltajaa, Birgitta Ansio ja Jani Oravamäki.

Kuva: Joni Seppä
Ennen starttia saimme Irinan kanssa voimaa puuta halaamalla 🙂 Kuva: Joni Seppä

Itse olin jo kaksi kertaa aikaisemmin aikonut osallistua MM-kisoihin. Ensimmäinen kerta 2015 jäi haaveeksi sairastelun takia ja viime vuonna Havaijin Ironman sattui olemaan samaan aikaan polkujuoksun MM-kisojen kanssa. Niinpä tällä kertaa olin ylionnellinen, kun pääsin starttiviivalle saakka.

Talvella olin aikonut vakaasti sisällyttää vähintään yhden pitkän tai keskipitkän juoksulenkin joka viikolle. Hyväluminen talvi muutti kuitenkin suunnitelmat ja lenkkarit saivat liian usein levähtää hiihtomonojen asemasta. Tervahiihdon jälkeen minulle iskikin pienoinen paniikki, että miksi en pitänyt kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani. Hiihto kyllä kehittää erinomaisesti kestävyyskuntoa, lihaksisto saa monipuolista treeniä ja useiden kisojen ansiosta hapenottokyky ei päässyt heikkenemään. Vuoristo-olosuhteissa jalat eivät kuitenkaan tulisi kestämään hurjaa iskutusta varsinkaan pitkissä ja jyrkissä alamäissä.

Pidin kuitenkin pääni kylmänä ja aloin lisätä juoksun määrä maltillisesti rasitusvammoja vältellen. H-hetkellä minua kuitenkin suorastaan hirvitti, kuinka jalkani kestäisivät iskutuksen muutaman Syötteellä ja Köykkyrissä tehdyn mäkitreenin jälkeen. Pääsiäisenä olin toki ollut viikon verran Italiassa juoksemassa, mutta siitäkin tuntui olevan jo ikuisuus aikaa.

Kisassa juostiin 50 kilometriä ja kiivettiin sekä laskettiin 3000 nousu/laskumetriä

Kisan kulku

Kisa starttasi suoraan noin kahdeksan kilometrin mittaiseen ylämäkeen. Minä ja Salomon-Suunto Racing tiimikaverini Jaana starttasimme ihan jälkijoukoissa välttääksemme liian kovan alkuvauhdin. Meillä olisi kyllä seuraavan 50 kilometrin aikana mahdollisuus parantaa sijoituksia.

Ja niin siinä sitten kävikin. Yhdeksän kilometrin kohdalla järjestäjien huoltopisteellä olin ollut sijalla 36. Sen jälkeen alkoi vauhdikas, miltei 15 kilometrin mittainen alamäkiosuus. Olin ihmeissäni, kun ohittelin juoksijoita -yleensähän se olin minä, jonka ohi huristellaan alamäissä. Mietin jo, että niinköhän tämä tasamaan likka pilaa kisansa juoksemalla ylivauhtia jyrkkiin alamäkiin ja hajoittaa etureitensä atomeiksi jo ennen kisan puoliväliä. Päätin kuitenkin antaa jalkojen vain viedä -meno tuntui niin hyvältä. (Maalissa sain harmittavasti kuulla, että joukkuekaverini Irina oli kaatunut jyrkässä alamäessä noin 20 kilometrin kohdalla ja joutunut valitettavasti keskeyttämään kisan.)

Noin 24 kilometrin kohdalla oli ensimmäinen oma huolto. Valtava patosilta, missä huolto sijaitsi, oli jylhä ja upea näky. Birgitta oli ehtinyt paikalle järjestäjien kyydillä vain viitisen minuuttia ennen miesten kärkijoukossa saapuvaa miestään, Henri Ansiota. Järjestelmällisyyden ja kokemuksensa ansiosta Birgitta oli kuitenkin ehtinyt laittaa kaikki hienosti valmiiksi. Vaihdoin juomapulloni täysiin, kahmaisin muutaman sipsin suuhuni ja nappasin sauvat mukaani. Jatkoin matkaa hyvävoimaisena ja kuulin yleisön joukosta sijoitukseni olevan 20. Jes, nyt olin tavoitesijoituksilla.

Matkaa jatkaessani pohdin, otinkohan sittenkin turhaan sauvat mukaani. Menetin jyrkästi alaspäin johtavassa, pitkässä patoporrasosuudessa yhden sijan ja sauvoista tuntui olevan vain haittaa. Sitten alkoi hieman tasaisempi, erittäin juostava osuus. Huomasin, että ”unohdin” hetkeksi kilvan juoksun. Ehdin jo ajatella niitä näitä. Ehkä aikaisemmassa pitkässä alamäessä kasvanut adrenaliinikuohu aiheutti nyt pienen lamaannuksen kun kanssakilpailijoitakaan ei näkynyt.

Jälkikäteen ajateltuna tuo ”hengähdystauko” saattoikin olla vain hyväksi. Pian alkoi yhtä lyhyttä laskuosuutta lukuunottamatta miltei 20 kilometrin mittainen, hivuttava nousu. Aloin taas juosta kilpaa ja nousun puolivälissä noin 35 kilometrin kohdalla järjestäjien huoltopisteellä olin noussut jo sijalle 16.

Nopea vilkaisu numerolapun reittiprofiilin osoitti, että koko kisan pahin osuus oli vasta edessä. Tähän saakka olimme juosseet pääasiassa isojen puiden varjossa, 20-25 asteen lämpötilassa. Yhä jyrkkenevän ja teknistyvän polun lisäksi reitti meni nyt auringon paahteessa, välillä jopa kuumalla kalliolla. Kiitin luojaani, että olin sittenkin ottanut sauvat mukaani. Kroppa piiputti punaisella, ihokin oli kauttaaltaan punainen, kuumuutta hohkaava. Olin saavuttanut britin ja jojottelin nousussa hänen perässään. Meidän kummankin hengitys kuulosti lähinnä eläimelliseltä läähätykseltä. Täällä olisi ollut myös reitin kauneimmat maisemat, mutta en niitä juurikaan uskaltanut katsella reitiltä suistumisen pelossa. En kuitenkaan antanut periksi, vaan psyykkasin itseäni muistelemalla Janin ja minun viime kesäistä päivän mittaista pyöräilyvuorietappia 40 asteen helteessä. Siitäkin oli selviydytty.

Ilmeisesti britillä ei ollut ihan samanlaisia muistoja voimavaranaan, koska pääsin ohittamaan hänet. Yleensä menen jyrkät nousut tyylikkäästi diakonaalilla, niin kuin hiihtäjät konsanaan. Nyt oli pakko turvautua pahimmissa kohdissa ”kahdella kädellä kauhomis tekniikkaan”, jossa kummatkin kädet viedään yhdessä eteen ja käsivoimien avulla sitten punnerretaan itseä ylöspäin.

TEIPPIÄ! Kuva: Jani Oravamäki

Miltei mäen päällä oli oma huolto, missä Jani oli laittanut kaiken valmiiksi ja oli nyt tullut vastaan ottamaan kuvia. En joutanut kuitenkaan poseeraamaan, vaan rääkäisin niin, että metsä raikui: ”Teippiä!”. Nimittäin jo kisan alkuvaiheessa reppu oli hinkannut kaulaani ikävästi ja halusin juosta viimeisen alamäen ilman ylimääräisiä kipuja. Niinpä Jani juoksi ripeästi huoltopisteelle ja teippasi kaulaani samalla kun vaihdoin itselleni täydet juomapullot ja join mukilliset kokista ja urkkajuomaa. Tällä hetkellä olin noussut jo sijalle 14.

Jätin sauvat Janille ja taistelin vielä muutaman kilometrin mittaisen, mutta onneksi loivemman ylämäen ilman sauvoja. Edessä oli maaliin saakka johtava kuuden kilometrin mittainen alamäkiosuus, aluksi täydellistä, joustavaa ”kangaspolkua” ja sen jälkeen jyrkempää, kivikkoista. Sain rutkasti lisätsemppiä ohittamiltani miehiltä, jotka kertoivat naisia olevan ihan lähettyvillä. Autossamme ei ole kuutta vaihdetta, mutta itse vaihdoin sellaiselle. Juoksin sen minkä kintuista pääsi ja hengitys antoi myöten. Tyhjensin jopa ylimääräisen painolastin juomapulloistani Toscanan jylhään metsikköön. Ohitin vielä kolme naista ennen maalia. Viimeisen alamäkitonnin juoksin Suunto-kelloni mukaan alle 3.40 kilometrivauhtia, mutta ihan en ehtinyt saada kymmenenneksi sijoittunutta naista kiinni.

Maaliviivan ylittäminen oli erittäin tunteellinen hetki. Maalissa niin ikään Salomon-Suunto tiimikaverini Eetu oli ehtinyt jo kuvata kolmen parhaan naisen kukituksen, eikä onnekseni huomannut silmäkulmaani ilmestynyttä liikutuksen kyyneltä aurinkolasieni alta. Liekö vanhenemisen merkki, mutta nykyään sitä tuppaa itkettämään rankan kisan jälkeen maaliviivan ylitettyäni…

Eetun kanssa siinä jonkin aikaa makoilimme maassa, kertasimme kisan kulkua ja lopulta könysimme itsemme ylös vaivalloisesti sisäreisikramppien siivittäminä. Laahustaessamme hotellille näimme tiimikaverimme Henrin. Henkka oli sijoittunut maailman valioiden joukossa huippu-upeasti neljänneksi! Hotellin baarissa Henkka, melkein maailmanmestari, tarjosi meille tuopposet palauttavaa -hänellä kun oli ollut rutkasti aikaa noutaa pörssinsä hotellihuoneesta.

Aulabaarissa tunnelma oli huikea ja pikkuhiljaa Suomen joukkueen jäsenet tulivat paikalle yksi kerrallaan. Liveseurannasta huomasimme, kun neljäskin Salomon-Suunto tiimimme jäsen, Jaana, tuli maaliin upeasti 29. sijalla. Myös pahimmoilleen kisojen alla sairastanut Suomen neljäs edustaja Mira pääsi maaliin kunnialla. Irinan kohtalo tietenkin suretti.

Suomen joukkue vauhdissa kisojen avajaisissa Kuva: Maija Oravamäki

Nyt kotimatkalla tätä kisarapsaa kirjoittaessani totean, että MM-kisareissu oli kyllä aivan huippureissu! Koko Suomen joukkue oli koko ajan erittäin hyvätuulinen ja juttu ja nauru raikasi keskuudessamme. Birgitta ja Jani hoitivat huoltohommat taas ammattimaisen erinomaisesti -mitäpä muuta heiltä voi odottaakaan. 🙂

Ja tässä kuvassa hieman asiallisempi Suomen joukkue (kuvasta puuttuu Jaana Mononen) Kuva: Jani Oravamäki

Ensi vuoden MM-kisat järjestetään jo toukokuussa. Vaikka kroppa on nyt hellänä kuin maanjäristyksen jäljiltä, osallistuminen ja tavoite kymmenen joukkoon sijoittumisesta houkuttaisi. Se edellyttäisi kuitenkin minulle rakkaan lajin, hiihdon vähentämistä ensi talvena. Se nyt on kuitenkin selvää, että Henkka sinne lähtee jahtaamaan Suomen ensimmäistä polkujuoksun MM-mitalia. Se olisi kova saavutus se ammattilaisjuoksijoiden joukossa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *