Tervahiihdon 37km matka väärillä voiteilla – Eeron raastoreissu

Pitkällisen harkinnan jälkeen päätin osallistua Tervahiihdon lyhimpään mahdolliseen matkaan vuonna 2016. Tyylini oli oleva vapaa. Sukset olivat pakkaskelin jäykät Madshusit, koska muita vaihtoehtoja ei tallissa ollutkaan. Pakkaskeli oli tilauksessa. Appiukko laittoi sukset täyteen tikkiin ja tarkkaan harkittu kuviokin pyöräytettiin pohjaan. Tilauksessa oli kaluston ja voitelun vuoksi ripsakka pakkaskeli. Sääprofeetat näyttivät olevan kanssamme samaa mieltä, kunhan huolehtisin itseni maaliin ennen iltapäivän leutoja hönkäyksiä.

Appiukolta sain myös lainavaatteet verkkopaitoineen, trikoineen ja kapeine takkeineen. Vaimo pukkasi matkaan vielä pari geeliä. Kaiken piti olla hyvin ja suku oli osuutensa hoitanut sujuvasti. Minun huolekseni jäi vain hiihtely kauniissa auringonpaisteessa. Lähtöalueella mutustelin ensimmäisiä energioita ja suunnittelin taktiikkaa. Kyselin ympärillä olevilta tavoiteaikoja, jotta tietäisin, kenen selkään koukkuni heitän. Siinä vaiheessa oli pakko jo myöntää, että lämpötila oli jo ennen starttia reilusti nollan yläpuolella. Kova retki olisi siis minun varusteillani tulossa.

STARTTI

Ensimmäiset kymmenen kilometriä meni kuin unessa. Kauhoin vähän ylivauhtia taitoihini ja voimiini nähden, mutta olihan se kivaa, kun matka joutui hyvävauhtisessa letkassa. Ja sitten kapealla paanalla loivassa alamäessä suksenkärkeni nappasi kiinni reunaan ja kaatua mätkähdin niille sijoilleni. No, nopsasti ylös ja suksi uuteen liukuun. Minun uskollinen letkani oli kuitenkin ehtinyt n. 50 metrin päähän. Yritin kilometritolkulla saada letkan hännästä taas kiinni, mutta en saavuttanut sitä enää koskaan. Suksi tuntui uppoavan syvälle sohjoon eikä luistanut enää yhtään. Voimat hiipuivat ja väkeä lappasi ohi. Ainoa kirkas ajatus oli, että maaliin asti en tule selviytymään. Pohdin vain pää kuumana, missä ja miten voin miehekkäästi keskeyttää tämän sankarretken.

YLÄ- JA ALAMÄKEÄ

Välillä pysyttelin taas jonkun papan kintereillä, mutta viimeistään seuraavalla huoltopisteellä tipuin kyytistä, koska oli pakko juoda niin paljon enkä saattanut heittää kuppeja maahan, vaan vein ne partio asiallisesti roskapusseihin. Sitten piti taas tähytä uusia vetureita. Pilpasuolla toivo virisi jälleen ja uutta intoa riitti Sankivaaraan saakka. Mäen juurelle oli kuitenkin pakko lähes pysähtyä laatimaan nousustrategiaa.

En muista mäestä mitään, mutta alas viilettäessä toivo maaliin pääsemisestä tuli kirkkaaksi.

Nyt on elämäni mahdollisuus: maali on niin lähellä ja seutukunnan ainoa ylämäkikin on jo selätetty. Näin edessäni selän, jota lähdin tavoittelemaan ja huomasin saavuttavani sitä. Viimeisessä mutkassa maalisuoralle kääntyessämme tein ainoan ohitukseni ja saavuin maaliin!

Oli raskas matka meikäläiselle. Ääni sammalsi eikä ollut voittajan olo. Ohittamani mieskin oli eri sarjassa, joten turha oli sekin vaivannäkö. Mieli kuitenkin kirkastui vähitellen ja tuli hyvä mieli, kun tajusin olevani yksi Tervahiihtäjistä. Seuraavana vuonna menin tietenkin uudestaan. Olihan silloin pakkaskelikin: eikä luistanut siltikään. 🙂

Eero Talonen Tervahiihdossa vuonna 2016

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *